Ei hätää, kyllä se siitä
Olen tässä jos omat neuvot ei riitä
— Alina
Oma tarina
Liian äänekäs, liian iloinen, liian herkkä, liian omituinen ja koko ala-asteen koulukiusattu.
Vääränlainen, aina.
Kunnes löysin elämääni tyypit jotka eivät tuomitse, eivätkä näe neuro-epätyypillisyyttä vikana. Tämän jälkeen oli turvallista pudota.
Riisuin maskit, lopetin miellyttämisen, ja annoin itselleni luvan olla väsynyt. Aivan helkkarin väsynyt. Siis kolmen kymmenen vuoden edestä väsynyt.
Sairastuin uupumukseen, ja masennukseen, ahdistuneisuushäiriön lisäksi joka oli ollut melkein syntymästä asti. Vaikka ”kaikki oli hyvin”, kaikki oli ihan pers**stä. Keho tuntui painavan miljoona tonnia. Tein viisipäiväistä työviikkoa, siirryin aina paikasta toiseen jatkuvassa, paksussa sumussa, vaikka oikeasti en olisi jaksanut edes nousta sängystä.
Sen lisäksi että akku oli tärisevän tyhjä, arjessa oli vaikka mitä haasteita. Laskut jäi maksamatta, imuri keräsi omatoimisesti pölyä väärälle puolelle ja oma toiminta oli kaukana johdonmukaisuudesta. Rutiineja yritin väkisin ylläpitää koska ne toi jonkinlaista turvaa, vaikka välillä kyllä tukehduttivat myös.
Alkoholi toimi hyvänä lääkkeenä päästä kaikesta pois edes hetkeksi, kunnes lopetin senkin ja päätin ottaa kaikki mitä elämä halusi antaa ihan raakana. Se auttoi selkeyttämään, että arki oli silti yhtä kaaosta vaikka ahdistusta (ja “hangxiety:tä”) oli vähemmän. Karuselli lähti pyörimään entistä kovemmalla vauhdilla kun minusta tuli äiti ja koko kuvio muuttui erityisperhe-arjeksi.
Päätin hakea itselleni apua kun tulin siihen tulokseen että elämän ei kuulunut olla näin kamalan vaikeata.
Oma tarina
1,5 vuotta myöhemmin istuin korona-aikaan psykiatrin etävastaanotolla. Kyyneleet valui silmistä kun lääkäri totesi että syy minkä takia koin olevani laiskiainen ihmismuodossa, on hoitamaton ADHD.
Minulle aloitettiin asianmukaisen lääkitys ja psykoterapia. Kolme vuotta myöhemmin elän kuin uudesti syntynyt. ADHD lääkitys on auttanut ”heräämään”, eli antanut virtaa sen verran että saan asioita suunniteltua (ja tehtyä!). Terapia auttoi siirtämään itseni omaan joukkueeseen, eikä koko ajan kamppailla itseäni ja omia tarpeitani vastaan. Terapiassa sanoin myös hyvästit 30 vuotta kestäneelle häpeän tunteelle, voin kertoa että hetken aikaa oli ihan omituista olla ilman sitä!
Lopuksi valtasi lämmin ja syvä ymmärrys kaikkia meitä “erilaisia” kohtaan jotka vaan yrittää rämpiä eteenpäin neurotyypillisessä maailmassa.
Haluan tehdä kaikkeni sen eteen että voisimme elää yhteiskunnassa joka hyväksyy, ymmärtää ja näkee erilaisuudessa mahdollisuuksia. Mutta sitä odotellessa, haluan auttaa Sinua keksimään tapoja voida paremmin tässä meille vääränlaisessa maailmassa koska pointti on kuitenkin se, että Sinä saat omassa elämässäsi voida mahdollisimman hyvin, riippumatta siitä minkälaiset aivot sinulla on!
