Yritystarina

Hengästyneenä hän saapuu vastaanotolleni, pahoittelee olevansa hieman myöhässä. Vakuutan ettei ole mitään hätää, ja kiitän että laittoi viestiä aikataulun venymisestä. Autan häntä ripustamaan litimärän, punaisen sadetakin naulakkoon, niin että se mahdollisesti ehtisi tapaamisen aikana kuivua. Käydään peremmälle ja tarjoan hänelle lasillisen vettä ja hän ottaa sen kiittäen vastaan. Tarjoan myös teetä tähän sateiseen syyspäivään, mutta hän ei halua juoda kuumaa, kun on jo valmis hikinen olo.

Kysyn mitä hänelle kuuluu tänään ja hän vastaa että ”ihan hyvää”, samalla kun istahtaa sohvalle ja ottaa painotyynyn syliin. Käteen tarttuu vielä mato-fidgetti kanavoimaan motorisen levottomuuden.

Hän kertoo että on viikon verran harjoitellut käyttää ajastinta josta puhuimme viime kerralla, jotta ei uppoutuisi asioihin niin että aika katoaa ja kaikki muut asiat jää tekemättä. Käymme yhdessä läpi missä tilanteissa ajastin on toiminut ja minkä asioiden kanssa se ei ole toiminut. Yleisesti hän kokee että ajastin on toiminut ja iloitsee siitä että on nyt saanut tavallista enemmän tehtyä ja päivissä on ollut enemmän sisältöä kun ei ole jumittanut hyperfokuksessa. Kehun kovasti että on kokeillut ajastinta ja muistutan että vaikka ajastin ei olisi toiminut, olisimme voineet siitä oppia hänen toimintatavoista enemmän.

Hän kertoo että muutamissa tilanteissa ajastin ei ole toiminut ja listaa ne, samalla kun minä laitan ylös mahdollisia syitä siihen. Lopuksi esitän hänelle mitä havaintoja olen tehnyt:

• seuraava tehtävä oli liian tylsä joten siirtyminen ei ollut mielekäs

• suunniteltu aika ei ollut riittävän pitkä

• ajastimen ääni oli epämiellyttävä.

  Hän tunnistaa itsessään kaikki paitsi että aikaa ei olisi ollut riittävästi ja kommentoi että olisi pitänyt suoriutua tuossa ajassa.

Lempeästi avaan itsemyötätunnon teemaa, jossa käsitellään hänen vaativuutta itseä kohtaan. Hän keskustelee avoimesti ja pohtii ääneen että jos olisi parhaalle ystävälle asettanut ajastimen, hän olisi laittanut siihen kaksi tuntia, eikä vain yksi.

Sovitaan että hän jatkaa harjoittelemista ajastimen kanssa, koska se suurimmaksi osaksi tuntuu toimivan, mutta tästä lähtien asettaa ajan niin kuin laittaisi parhaalle ystävälle sen soimaan. Huomaan että hän herkistyy ja siirrän nenäliinat lähemmäs häntä. Kysyn mikä nosti hänellä tunteet pintaan. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän vastaa että olo keveni ajatuksesta että saisi suhtautua itseensä lempeämmin.

Loppukevennyksenä huokaistaan yhdessä sille että ylipäätänsä pitää omaa ajankäyttöä rajata, ja todetaan naurahtaen että se on tätä ADHDta.

(Tarina on potilaan suhteen fiktiivinen, tarkoituksena on kuvastaa vastaanottotilannetta minun kanssani. Tilanne on myös yksi osa kuviteltua vastaanottoa, oikeasti yhteen käyntiin mahtuu paljon enemmän asiaa.)