Vastaanotolla 2

Maanantai-aamu. Vielä viisi vuotta sitten minun pahin vihollinen, nykyään se tuntuu kuin kutsu uuteen ihanaan viikkoon.

Kello lyö kohta kymmenen, enkä malta odottaa päivän, ja viikon ensimmäistä asiakasta. Sydämeni kuplii kiitollisuudesta että toinen on valinnut uskoutua juuri minulle ja saan uppoutua hetkeksi hänen tarinaansa. Tunnen kuinka aamuteen höyry lämmittää kasvojani, maadoitan itseäni ennen tapaamisen alkamista.

Asiakas on vajaa kolmekymppinen naisoletettu. Hän on lähettänyt minulle etukäteistietoa sähköpostitse omasta tilanteestaan, siitä käy ilmi että hän epäilee itsellään ADHD:ta. Uusi työ jännittää, ja hän näkee painajaisia siitä ettei osaa mitään, häntä ahdistaa niin ettei saa mitään tehtyä. Hän kertoo myös olevansa ääniherkkä ja tuleva työ avokonttorissa kauhistuttaa. Hän on juuri aloittanut työuransa valmistumisen jälkeen.

Olen vastannut hänelle että hän voisi hyötyä nepsy-valmennuksesta, että voimme yhdessä käydä läpi ahdistuksen tekijät, käsitellä niitä ja löytää hänelle sopivia työkaluja, mahdollisen ADHD:n ottaen huomioon. Lisäksi voimme pohtia ratkaisuja avokonttori-työskentelyyn ja miten hän suojaa itseään ja omaa akkua, jotta ei pala loppuun kuormittavasta äänimaailmasta.

Kello on 09.58. Sytytän pöydällä olevan lampun, asetan muistiinpanovälineet itselleni valmiiksi ja käyn kutsumassa Aida-Min sisään. Näytän hänelle missä on vastaanoton naulakko, ja mihin hän voi istua. Kun tunnen että sisääntulopölyt alkaa laskeutua, esittelen itseni ja kysyn mitä hänelle tänään kuuluu?

Aida-Mi herkistyy, ja kertoo että häntä jännittää, koska ei ole ikinä aikaisemmin käynyt juttelemassa kenenkään ammattilaisen kanssa. Rohkaisen häntä kiittämällä rehellisyydestä ja kysyn jos voin häntä jotenkin auttaa jännityksen kanssa? Hän vastaa että kysymällä selkeitä kysymyksiä, koska jännitys tekee että hänen pää lyö tyhjää. Kerrottavaa olisi toisaalta valtavasti, mutta mitään ei tule just nyt mieleen.

Kerron että tämä on varsin tavallista ja aloitetaan keskustelu. Kysyn missä tilanteissa hän huomaa että ahdistus nousee, kysyn missä ahdistus tuntuu, ja mikä siihen auttaa. Kerron että ahdistus kumpuaa monesti ristiriidasta, jossa oletettu vaatimustaso ei kohtaa koettuja voimavaroja. Aida-Mi tunnistaa itsessään tämän ristiriidan, kertoo että huomaa ajattelevansa että pitäisi pystyä paljon enempään nyt kun on valmistunut koulusta, vaikka oikeasti hänen osaaminen ei ole juurikaan muuttunut siitä kun vielä muutama kuukausi sitten oli opiskelija-statuksella, mutta opiskelija-nimikkeen taakse oli turvallista ”piiloutua”.

Pohditaan yhdessä mitä Aida-Min oikeasti pitää osata nyt kun on valmis, ja minkä verran saa olla aloittelija, vaikka ei enää olekaan opiskelija. Totean ettei kukaan aloita uutta työtä niin että hän valmiiksi osaa kaiken, eikä kukaan voi myöskään sitä olettaa. Aida-Mi hymyilee hieman tälle ajatukselle, huomaan että jossain välissä hän on nojautunut tuolissa taaksepäin ja rentoutunut ainakin vähän.

Sovitaan että ensi kerralla kun tavataan, käydään läpi konkreettisia työkaluja tilanteisiin jossa ahdistus nousee, ja hän lupaa kokeilla kuulosuojaimia työapikalla. Kysyn jos sopii että luen hänelle rentoutumisharjoituksen heti alkuun ensi kerralla. Aida-Mi suostuu tähän.

Lopuksi muistuttelen ottamaan yhden asian kerralla, ja tässä vaiheessa ottaa kaiken irti siitä että on vielä aloittelija.

Juuri ennen kuin hän lähtee hiukkaan että ”Pidä huolta itsestäsi”, Aida-Mi hymyilee vastaukseksi ja lähtee jatkamaan omaa työpäivää.